Sosiaali- ja terveysvaliokunnan puheenjohtaja Markus Lohi sanoi (HS 10.10.2020) ”Keskeinen periaate, millä valtio jakaa rahan maakuntiin, on palveluiden tarve. Se on ehdottomasti ainoa oikea tapa edetä.” Hän myös kehotti kritisoijia esittämään oikeudenmukaisemman rahanjakomallin.
THL:ssa mallia kehittäneet Tuukka Holster ja Mikko Peltola (HS 4.10.2020) olivat kannassaan lievempiä: ”Rahoitusmalli ei ole aukoton, sillä myös palveluiden laadusta ja saatavuudesta voisi olla tarpeellista palkita alueita. Tällä hetkellä näistä tekijöistä ei ole kuitenkaan saatavissa luotettavaa tietoa.” On huolestuttavaa, että sote-palveluiden laadusta, saatavuudesta ja vaikutuksista eli hyödyistä ihmisen terveydelle ja hyvinvoinnille on saatavissa huonosti tietoa, eikä tätä puutetta nosteta keskiöön sotea uudistettaessa.
Tarve rahoitusperustana on hyvä lähtökohta, mutta onko sen painoarvo niin suuri kuin esitetyssä mallissa? On totta, että väestön hyvinvointiin ja terveyteen vaikuttavat huomattavasti monet muut tekijät kuin sote-palvelut ja että sote-palveluiden vaikuttavuus näkyy palvelutarpeessa vasta pitkällä aikavälillä. Mutta preventio ja vaikuttavuuden kehittäminen jäävät helposti tekemättä, jos budjettia kiristetään ja rahoitusperuste määräytyy hyvin pitkälti väestön sairastavuuden mukaan. Toinen kysymys on se, voidaanko palvelutarve määrittää tilastollisesti käyttäen historiallista palvelukäyttöä kuvaamaan tarvetta?
Uudistuksen keskeisin asiahan tulisi olla ennaltaehkäisyn, palveluiden vaikuttavuuden (terveys- ja hyvinvointihyötyjen) ja kustannustehokkuuden parantaminen. Nyt uudistuksessa on keskusteltu rahoituksen ohella pitkälti hallinnollisista näkökulmista. Hallinnon järjestämistapa, samoin kuin rahoitusmallit, voi toki estää ja parhaimmillaan tukea asiakas- tai kansalaiskeskeisten palveluiden järjestämistä. Ensiksi tai vähintäänkin pikaisesti meillä on kuitenkin oltava asiakas- ja potilaskohtaista tietoa hyvinvoinnista, terveydestä – palveluiden vaikuttavuudesta. Tämä tieto on saatava ammattilaisten, kansalaisten ja päättäjien tietoon valintojen ja kehittämisen tueksi.
Sen ohella, että palvelut ovat laadukkaita ja vaikuttavia, on sote-järjestelmän huolehdittava yhdenvertaisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta. Suurempien järjestäjien myötä tässä mennään askel oikeaan suuntaan. Samalla tulee kuitenkin kiinnittää huomiota monikanavarahoitukseen.
Esimerkiksi se, että hyvinvointialueet maksaisivat palvelut, mutta KELA kanavoisi ’toisesta kassasta’ edelleen esim. sekä työterveyshuollon rahoitusta että lääke-, matka ja työkyvyttömyyskorvauksia, hankaloittaa paitsi kokonaisuuden hallintaa, myös koko väestöön ulottuvaa kannustinten rakentamista.
Tarvepohjainen ajattelu kaataa joka vuosi enemmän ja enemmän rahaa sote-palveluihin, eikä tarve tunnu koskaan vähenevän, koska palveluiden käyttö kasvaa vuosittain. Esimerkiksi Suomen lääkärimäärä kasvoi 1995–2015 70 %, kun väestö kasvoi 8 %. Poistuivatko jonot?
Eivät poistuneet, eivätkä poistu, vaikka lääkärien lisäämistä jatkettaisiin. Lopputulos on, että yhä useampi ongelma hoidetaan sote-palveluissa ja muiden palveluiden kehittämiseen ei riitä rahaa.
Meidän pitää voida arvioida palveluiden vaikuttavuutta ja rakentaa vahvemmat kannustimet preventioon ja vaikuttavuuden kehittämiseen. Kansainvälisesti, esimerkiksi Hollannissa, on jo olemassa kokemusta laatuun ja vaikuttavuuteen kannustavista rahoitusmalleista ja Suomessakin löytyy paikallisia esimerkkejä. Nyt on syytä panostaa laadun ja vaikuttavuuden seurantaan ja raportointiin viipymättä. Ja kehitettävä rahoitusjärjestelmää siten, että se tukee enemmän pitkän aikavälin kehittämistä. Rahoitusjärjestelmä on nimittäin yksi keskeisimmistä kustannusvaikuttavuuden kehittämistä ohjaavista voimista.
Paulus Torkki
Apulaisprofessori, Helsingin yliopisto, Senior Partner, NHG
paulus.torkki@nhg.fi / 050 338 5500